maanantai, 4. heinäkuu 2016

Mistä kaikki alkoi?

Olemme olleet yhdessä yli vuosikymmenen. Tapasimme kotikaupungissamme, opiskellessamme molemmat omilla tahoillamme. Istuessamme iltaa näin kauniin tytön, joka esittäytyessämme totesi, että heillä on suuri sydän. Hän viittasi kämppäkaveriinsa, vanhaan tuttuuni vuosien takaa, ja heidän asuntoonsa, jonne toivoin pääseväni yöksi osuessani kaupunkiin pääsykokeiden ajaksi. Ja pääsykokeiden aikaan kaupungissa vieraillessani onnistuin vakoilemaan hänen sukunimensä käytävän ovesta. En nimittäin ollut ymmärtänyt kysyä sitä illan aikana jutellessamme. Onnekseni hän suostui lähtemään kanssani ulos, ja vietimmekin ensimmäiset treffit jutellen loputtomasti katsoen samalla hämärtyvää kaupungin siluettia. 

Ensimmäinen vuosi kuluikin matkustaen ja matkahuolloin reittiaikataulut tulivat tutuiksi meille molemmille. Onneksi jo siihen aikaan oli myytävänä liittymiä, jotka mahdollistivat rajattomat puhelut haluamiinsa numeroihin. Operaattorin ajatuksena oli perheliittymä, ja olimmehan tuolloin jo kahden erillään asuvan ihmisen perhe. En muista, ettei olisi mennyt iltaa, jolloin emme olisi olleet yhteydessä toisiimme. Arno Kotro on kuvannut omassa runokirjassaan tuota ensimmäisten vuosien hetkeä kirjoittamalla:

minä rakastin sinulta hiukset pystyyn
ja vice versa
 
hetkenkin eroissa
ikävä oli kipua
 
iho huusi toista ihoa
teletornit tukkeutuivat viesteistämme
 
meistä tuli sellainen kaksilo että
oli siinä ihmisille selittämistä
 
(Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi)

Muistan edelleen hyvin, kuinka leikittelimme kielellä. Kumpikaan meistä ei puhunut sujuvaa ruotsia, mutta silti leikimme sen sanankäänteillä yhdistellen sitä kotimaiseen. Puligubbe oli sana, joka riemastutti mieltäni ja varmasti myös viereistä vanhempaa kanssaihmistä kauppakeskuksen käytävällä. Viestintämme kohde, paikallinen rantojen mies, oli sen sijaan hyvin hiljainen ja tietämätön keskustelustamme. Häntäkin kuitenkin katsoimme hyväntuulisesti, myönteistäen. Juopon positiivisempi ilmaisu on erään psykologiliiton  julkaiseman, ajattelua kehittämään tarkoitetun, korttipakan mukaan elämäntaiteilija tai nautinnonhaluinen. Sillä hetkellä emme kuitenkaan tarvinneet myönteistäjää, vaan se oli meissä itsessämme.

Kokeilimme tuona kesänä paljon. Kävimme useailla eri festivaaleilla, kiersimme Suomen ympäri yöpyen ystäviemme luona, eksyimme pääkaupunkiin, mökkeilimme, veneilimme, keräsimme marjoja, juttelimme ja meloimme. Varmasti aika on kullannut paljon muistoja, sillä mieleeni on jäänyt eräs tyttöystäväni lausahdus, sittemmin kuolemattomaksi jäänyt: "Minulla ei ole ollut koskaan näin kurjaa paitsi yhden kerran, ja sekin oli kanssani". Myöhemmin nauroimme lausahdukselle, sillä hän ei laisinkaan tiennyt mistä tuollainen näkökulma oli syntynyt. Ainoa kurja asia, joka tapahtui reissumme aikana, oli täydellinen kastuminen kesken melontareissun ja kesäsateena sekin oli mitä lämpimin. Toista kurjaa kertaa en taida tietää vielä tänäkään päivänä.

Ajan kuluessa onnistuin saamaan itse uuden opiskelupaikan tyttöystäväni opiskelukaupungista ja muutto yhteen oli ajankohtainen. Asunto löytyikin hänen avustuksellaan helposti. Eräänä iltana sain puhelun, jossa innostunut tyttöystäväni soitti, että hän oli löytänyt mitä kauneimman asunnon, jonka huoneita koristivat vielä hienoimmat lämpöpatterit. Luotin hänen vaistoonsa ja olin valmis ottamaan asunnon, kun vain selviäisimme tiukasta haastattelusta. Vuokraisäntä itsessään totesi minulle jo puhelimessa haastatellessaan minua, että tyttöystäväni on niin upea ihminen, että voi vuokrata asunnon suoraan meille minua näkemättä. Hänen mukaansa oli epätodennäköistä, että tyttöystäväni ei mitään hulttiota ottaisikaan seurakseensa. Ja myöhemmin tavaroita asuntoon kantaessani huomasin, että hän oli ollut täysin oikeassa asunnon suhteen. Se oli mitä mainioin ja mitä parhaimmalla paikalla, idyllisellä alueella mitä ihanimpien ihmisten ympäröimänä.

Asuimme tuossa asunnossa yhteensä yhdeksän vuotta.

maanantai, 4. heinäkuu 2016

Tietoja kirjoittajasta ja blogin taustasta

Kirjoittaja on 36-vuotias mies, jolla on elämä kohdillaan. Kirjoittajalla on kaunis ja menestyvä tyttöystävä, ikivanha puutalo asuttavana ja kunnostettavana, vakituinen työpaikka ja loputtomalla uteliaisuudella varustettu pörröinen kissa.

Ensimmäinen kappale piti sisällään paljon elämää määrittäviä tapahtumia, jotka me koemme usein tärkeiksi. Olemme tottuneet siihen, että parisuhde varmistaa meille turvallista elämää ja puutalossa on mahdollista toteuttaa itseään loputtomasti. Se tavallaan kuuluu jo itse talossa asumisen perusajatukseen. Vakituinen työpaikka on näinä vuosina myös jo varsinainen lottovoitto. Kunnallisella puolella se oli joskus jopa varsinainen eläkevirka, mutta nykyisen muuttuvan maailman aikana sekään ei ole mikään varsinainen tae sille, että voisi rauhassa kaatua toimistoon saappaat jalassa. Kissa sen sijaan tuntuu olevan perustekijä. Sen innokkuutta ja uteliaisuutta kelpaa katsella, sen teräviä kynsiä osaa jo odottaa ja yhä edelleen pidän kotiin tullessa siitä, että suljetun eteisen oven takaa kuuluu hiljaisen vaativa miukuminen, joka tarkoittaa ystävällisyyttä ja ikävän purkautumista, jota toinen omalla ilmaisullaan meille kertoo.

Omistusmuoto oli toinen asia, joka määritti ensimmäistä kappaletta. Yhtäkkiä kirjoittaja on tullut tilanteeseen, jossa hän on alkanut pohtia oman olemassaolonsa perusteita ja sitä, mitä kaikkea hän oikeastaan elämältään haluaa. Tämä rikkoo täysin jo ensimmäisen kappaleen genetiivimuodon perusajatuksen, että voisi omistaa tai hallita jotain. Sen sijaan hän on alkanut pohtia sitä, kenen elämää hän oikeastaan on elänyt ja mitä hän oikeasti haluaa. 

Joku viisas on joskus sanonut, että tuhannen kilometrin matka alkaa yhdestä askeleesta. Tämä kirjoitus on tuon matkan ensimmäinen askel, vaikka itse kriisiytymistä ja syvää ahdistusta on ollut jo vuoden ajan.  Matkaa on jäljellä kuitenkin enää alle tuhat kilometriä, kiitos tuon ensimmäisen askeleen.