Olemme olleet yhdessä yli vuosikymmenen. Tapasimme kotikaupungissamme, opiskellessamme molemmat omilla tahoillamme. Istuessamme iltaa näin kauniin tytön, joka esittäytyessämme totesi, että heillä on suuri sydän. Hän viittasi kämppäkaveriinsa, vanhaan tuttuuni vuosien takaa, ja heidän asuntoonsa, jonne toivoin pääseväni yöksi osuessani kaupunkiin pääsykokeiden ajaksi. Ja pääsykokeiden aikaan kaupungissa vieraillessani onnistuin vakoilemaan hänen sukunimensä käytävän ovesta. En nimittäin ollut ymmärtänyt kysyä sitä illan aikana jutellessamme. Onnekseni hän suostui lähtemään kanssani ulos, ja vietimmekin ensimmäiset treffit jutellen loputtomasti katsoen samalla hämärtyvää kaupungin siluettia. 

Ensimmäinen vuosi kuluikin matkustaen ja matkahuolloin reittiaikataulut tulivat tutuiksi meille molemmille. Onneksi jo siihen aikaan oli myytävänä liittymiä, jotka mahdollistivat rajattomat puhelut haluamiinsa numeroihin. Operaattorin ajatuksena oli perheliittymä, ja olimmehan tuolloin jo kahden erillään asuvan ihmisen perhe. En muista, ettei olisi mennyt iltaa, jolloin emme olisi olleet yhteydessä toisiimme. Arno Kotro on kuvannut omassa runokirjassaan tuota ensimmäisten vuosien hetkeä kirjoittamalla:

Muistan edelleen hyvin, kuinka leikittelimme kielellä. Kumpikaan meistä ei puhunut sujuvaa ruotsia, mutta silti leikimme sen sanankäänteillä yhdistellen sitä kotimaiseen. Puligubbe oli sana, joka riemastutti mieltäni ja varmasti myös viereistä vanhempaa kanssaihmistä kauppakeskuksen käytävällä. Viestintämme kohde, paikallinen rantojen mies, oli sen sijaan hyvin hiljainen ja tietämätön keskustelustamme. Häntäkin kuitenkin katsoimme hyväntuulisesti, myönteistäen. Juopon positiivisempi ilmaisu on erään psykologiliiton  julkaiseman, ajattelua kehittämään tarkoitetun, korttipakan mukaan elämäntaiteilija tai nautinnonhaluinen. Sillä hetkellä emme kuitenkaan tarvinneet myönteistäjää, vaan se oli meissä itsessämme.

Kokeilimme tuona kesänä paljon. Kävimme useailla eri festivaaleilla, kiersimme Suomen ympäri yöpyen ystäviemme luona, eksyimme pääkaupunkiin, mökkeilimme, veneilimme, keräsimme marjoja, juttelimme ja meloimme. Varmasti aika on kullannut paljon muistoja, sillä mieleeni on jäänyt eräs tyttöystäväni lausahdus, sittemmin kuolemattomaksi jäänyt: "Minulla ei ole ollut koskaan näin kurjaa paitsi yhden kerran, ja sekin oli kanssani". Myöhemmin nauroimme lausahdukselle, sillä hän ei laisinkaan tiennyt mistä tuollainen näkökulma oli syntynyt. Ainoa kurja asia, joka tapahtui reissumme aikana, oli täydellinen kastuminen kesken melontareissun ja kesäsateena sekin oli mitä lämpimin. Toista kurjaa kertaa en taida tietää vielä tänäkään päivänä.

Ajan kuluessa onnistuin saamaan itse uuden opiskelupaikan tyttöystäväni opiskelukaupungista ja muutto yhteen oli ajankohtainen. Asunto löytyikin hänen avustuksellaan helposti. Eräänä iltana sain puhelun, jossa innostunut tyttöystäväni soitti, että hän oli löytänyt mitä kauneimman asunnon, jonka huoneita koristivat vielä hienoimmat lämpöpatterit. Luotin hänen vaistoonsa ja olin valmis ottamaan asunnon, kun vain selviäisimme tiukasta haastattelusta. Vuokraisäntä itsessään totesi minulle jo puhelimessa haastatellessaan minua, että tyttöystäväni on niin upea ihminen, että voi vuokrata asunnon suoraan meille minua näkemättä. Hänen mukaansa oli epätodennäköistä, että tyttöystäväni ei mitään hulttiota ottaisikaan seurakseensa. Ja myöhemmin tavaroita asuntoon kantaessani huomasin, että hän oli ollut täysin oikeassa asunnon suhteen. Se oli mitä mainioin ja mitä parhaimmalla paikalla, idyllisellä alueella mitä ihanimpien ihmisten ympäröimänä.

Asuimme tuossa asunnossa yhteensä yhdeksän vuotta.