Kirjoittaja on 36-vuotias mies, jolla on elämä kohdillaan. Kirjoittajalla on kaunis ja menestyvä tyttöystävä, ikivanha puutalo asuttavana ja kunnostettavana, vakituinen työpaikka ja loputtomalla uteliaisuudella varustettu pörröinen kissa.

Ensimmäinen kappale piti sisällään paljon elämää määrittäviä tapahtumia, jotka me koemme usein tärkeiksi. Olemme tottuneet siihen, että parisuhde varmistaa meille turvallista elämää ja puutalossa on mahdollista toteuttaa itseään loputtomasti. Se tavallaan kuuluu jo itse talossa asumisen perusajatukseen. Vakituinen työpaikka on näinä vuosina myös jo varsinainen lottovoitto. Kunnallisella puolella se oli joskus jopa varsinainen eläkevirka, mutta nykyisen muuttuvan maailman aikana sekään ei ole mikään varsinainen tae sille, että voisi rauhassa kaatua toimistoon saappaat jalassa. Kissa sen sijaan tuntuu olevan perustekijä. Sen innokkuutta ja uteliaisuutta kelpaa katsella, sen teräviä kynsiä osaa jo odottaa ja yhä edelleen pidän kotiin tullessa siitä, että suljetun eteisen oven takaa kuuluu hiljaisen vaativa miukuminen, joka tarkoittaa ystävällisyyttä ja ikävän purkautumista, jota toinen omalla ilmaisullaan meille kertoo.

Omistusmuoto oli toinen asia, joka määritti ensimmäistä kappaletta. Yhtäkkiä kirjoittaja on tullut tilanteeseen, jossa hän on alkanut pohtia oman olemassaolonsa perusteita ja sitä, mitä kaikkea hän oikeastaan elämältään haluaa. Tämä rikkoo täysin jo ensimmäisen kappaleen genetiivimuodon perusajatuksen, että voisi omistaa tai hallita jotain. Sen sijaan hän on alkanut pohtia sitä, kenen elämää hän oikeastaan on elänyt ja mitä hän oikeasti haluaa. 

Joku viisas on joskus sanonut, että tuhannen kilometrin matka alkaa yhdestä askeleesta. Tämä kirjoitus on tuon matkan ensimmäinen askel, vaikka itse kriisiytymistä ja syvää ahdistusta on ollut jo vuoden ajan.  Matkaa on jäljellä kuitenkin enää alle tuhat kilometriä, kiitos tuon ensimmäisen askeleen.